White Cat's Paw --> Cat Paw Print

maanantai 25. elokuuta 2014

Rally-mestarit!


...ainakin melkein.

Osallistuimme 17.08 järjestettyihin rally-kisoihin Sievissä. Yritin olla ajattelematta kisapäivää kamalasti etukäteen, koska silloin olisin alkanut stressata liikaa. Yritin myöskin olla asettamatta liikaa tavotteita: läpipääsy olisi huippujuttu. Viimeisien treenien perusteella olisi varmaan kannattanut jättää koko kisat välistä... Minulla on taipumus antaa epäselviä ohjeita, joista Viivi turhautuu ja alkaa haukkua. Ja kun Viivi haukkuu, minä turhaudun  --> kierre on selvä. Ja viimeisimmät treenit eivät tosiaankaan olleet menneet hyvin.

Kisapaikalla tunnelma oli kuitenkin hyvä, eikä ratakaan vaikuttanut ollenkaan mahdottomalta. Suurimmaksi peloiksi muodostuivat vain se, haukkuisiko Viivi tai olisiko radalla kamalasti nuuskittavaa. Tiedän, että parhaimmillaan pystymme tekemään tosi hienon suorituksen: Viivin seuraus on ihan mahtavaa katseltevaa ja toimimme melko nopealla temmolla. Upeaan suoritukseen pystymme kuitenkin yleensä vain, jos molemmat ovat oikeassa vireessä ja radan on saanut harjoitella muutaman kerran läpi. Huippusuoritusta olisi siis melko turha odottaa... mutta kai me nyt läpi päästäisiin?

Vuoromme koittaessa, en ollut erityisen jännittynyt. Tunnelma oli niin mukava ja kannustava, että jokainen varmasti ymmärtäisi, vaikka neitoseni ei nostaisi nenää maasta koko radan aikana. Emme saisi halveksivia kaitseita, vaan paljon vinkkejä ja kannustusta. Eihän meillä ollut mitään hävittävää!

Ensimmäinen kylttiväli menikin nuuskiessa, kolmannella kyltillä annoin hyvin epäselvän käskyn ja Viivi joutui korjaamaan asentoaan. Jossain vaiheessa neiti yltyi häiritsevään haukkuun, mutta tulkitsisin sen enemmän innoksi kuin älyttömäksi turhaantumiseksi. Loppurata meni TOSI HYVIN, aivan superupeasti, ja olin toooosi onnellinen maaliviivalla! Vippe sai palkinnoksi nakkia. Ja palkinto oli arvatenkin mieluinen.

Suorituksen jälkeen odotin kuumeisena pisteitä. Päässälaskun perusteella en osannut sanoa pääsisimmekö läpi vai ei. MUTTA... lopputuloksena pistesaldomme oli huimat 92! Tuomari ei ollut ottanut pisteitä joistain sellaisista asioista, joista olin olettanut tai pelännyt rokotusta, mutta pisteiden menetystä tuli esimerkiksi tuosta mainitsemastani haukkumisesta. Olin aivan mielettömän ylpeä. Kynnys seuraaviin kisoihin tuntuu kuitenkin isommalta... sittenhän meidän on pakko saada vähintään saman verran pisteitä...? Heh.

Seuraaviin kisoihin -tai viimeistään luokkanousuun- mennessä minun täytyy kehittyä ohjaajana. Viivissä on tosi iso rally-potentiaali, mutta itseni täytyy vielä kovasti treenata. Miten saan haukkumisen kitkettyä? Miten saan yhteistyömme toimimaan, kun hajut kiinnostavat? Millaisilla käskyillä/merkeillä ohjaan, ja kuinka muistan pitää ne samanlaisina joka kerta?

Tästä on hyvä jatkaa.

(c) Mari Hannuksela

Viivi ja Katja

maanantai 18. elokuuta 2014

Erkkarit 2014

Pyörähdimme lauantaina shetlanninlammaskoirien erikoisnäyttelyssä Tampereella. Lähdimme Kokkolasta hassun hauskalla porukalla ajelemaan neljän aikaan aamuyöstä. Matkaseuramme sheltti-edustukseen kuuluivat Viivin ikätoveri, sekä pikkuinen Kasper.

Päivä oli pitkä, mutta matka sujui hyvin: seura oli mahtavaa ja koirat käyttäytyivät kuin unelma. Erkkareista Viivi ei saanut mainetta ja kunniaa, mutta harjoituksen kannalta oli mukavaa pyörähtää taas kehässä. TOSIN mokasin sen täysin... Lähdin ympyrässä esittämään Viiviä väärään suuntaan niin, että olin itse tuomarin ja koiran välissä. Eipä ihme, ettei tuomari maininnut arvostelussa koiran liikkeistä mitään... Nolotti. Nolottaa. No, enpä tee samaa virhettä uudelleen. Luulisin. Ehkä. Saapa nähdä...

Ihan mahtava juttu oli, että näimme myös Viivin siskopuolta omistajineen sekä täyssiskon omistajaa. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli tosi hyvä. Ihmiset juttelivat toisilleen ja kaikki koirat käyttäytyivät hienosti. Ei rähinöitä eikä turhaa haukkua.

Näin kaikenlaisia kauniita ja superkauniita ja erinäköisiä shelttejä, joista yksi painui kuitenkin erityisesti mieleen... Neitokainen oli soopeli, mutta vaalea kuin lumi. Olen varma, että hänestä kuullaan vielä! Ja toivottavasti jonain päivänä omaan laumaani liittyisi samanvärinen kaunotar...


Turha hötkyillä, tuumaa Viivi

Nyt on näyttelyt näytelty ainakin joksikin aikaa ja Viivi saa rauhassa kasvattaa turkkia. Kesä vei karvat mukanaan... 

Tässä vielä Viivin saama arvostelu, tuomarina Jane Hill :
"Good temperament. Pleasing head. Lacking shoulder angulation and depht of chest. Too fine in bone. At the moment lacking coat."
Arvosana: H

Katja ja Viivi

perjantai 15. elokuuta 2014

IIIK, imuri! Epilogi

Vihdoinkin näyttää siltä, että imurointi alkaa olla sallittua tässä talossa. Tilasin uuden imurin ylioppilaslahjaksi saamillani rahoilla ja en voisi olla tyytyväisempi... Uusi imuri on Electroluxin eläinperheeseen tarkoitettu: se on tosi tehokas ja hiljainen. Aluksi Viivi tutki uutta tulokasta hieman epäileväisenä, mutta totesi, ettei sille tarvitse rähistä. Nyt neiti hyppää sängylle turvaan ja saan tehdä kotityöt rauhassa!

Vanhan imurin kanssa toimiminenkin alkoi olla jo siedettävyyden rajoilla. Viivi täytyi laittaa mahdollisimman kauas imurista mutustelemaan jotain kestävää herkkua. Jos herkku loppui, alkoi haukku. Silloin kun herkkua riitti, sain siivoilla rauhassa.

Uskon, että monella koiranomistajalla saattaa olla hankaluuksia tämän meluisan kodinkoneen ja koiran kanssa. Toiset hyökkivät imuria päin, toiset räkkyttävät, toiset pelkäävät kuollakseen. Pahinta, mitä omistaja voi tässä tilanteessa tehdä, on alkaa tökkimään ja kiusaamaan koiraa imurilla. Silloinhan eläimen pelko on aiheellinen! Olen useassa tapauksessa todistanut, kuinka koiraa tahallaan ärsytetään imurilla ja sen reaktioille nauretaan. Järkevää?

No, toivottavasti meidän osalta tämä oli tässä. Kylässä imuri tulee varmasti vielä olemaan vastus, mutta tärkeintä, että kotoakin saa nyt ylimääräiset karvat ja roskat pois. Ei enää villakoiria meille, kiitos!

Katja ja Viivi

perjantai 1. elokuuta 2014

Mammaloma

Vietin viime viikon lomailun merkeissä Ruotsissa, mutta tällä kertaa ilman Viiviä. Viivi oli hoidossa "isovanhemmillaan", eli minun vanhemmillani. Pystyin jättämään rakkaan karvaturrini hyvillä mielin, sillä hän rakastaa yli kaiken isääni ja äitiäni. Tiesin, että Viivin tarpeet tulevat tyydytetyksi, rapsutuksia saa jatkuvasti ja ruokaa niin että nälkää ei varmasti tarvitse nähdä. Viikko ilman tuttuja rutiineja ja treenejä (tai äidin kailotusta) tekee jokaiselle karvattomalle ja karvalliselle hyvää.

Enemmänkin olin huolissani itsestäni. Laskin etukäteen montako päivää ja yötä olisin pois ja punnitsin tarkkaan, tulisinko selviämään ajasta. Aloin hokea jo viikkoja ennen lähtöä Viiiville, että "olet varmasti hyvässä hoidossa, olen poissa vain viisi ja puoli päivää ja viisi yötä." Vakuuttelin näin itselleni, että pärjäisin kyllä, aika olisi kuitenkin melko lyhyt. "Äiti on vain hetken poissa."

Kai minulla oli jollain tavalla huono omatunto lähteä. Ottaessani koiran, olen sitoutunut hoitamaan sitä myötä- ja vastoinkäymisissä. Onko oikein jättää se hoitoon ja lähteä itse pitämään hauskaa? Olisiko minun pitänyt jättää menemättä tai järjestää asiat niin, että olisin voinut ottaa koirani mukaan?  Olisinko tehnyt enemmän väärin pakottaessani koirani mukaan kanssani uuteen ympäristöön vai jättämällä sen tuttuun ympäristöön, mutta ilman minua?

No, joka tapauksessa reissu meni hyvin. Pystyin irrottautumaan yllättävän hyvin Viiviin liittyvistä ajatuksista. Toki ajattelin neitiä, mutta en ollut missään vaiheessa kuolemassa ikävään tai lähtemässä kotiin. Tiesin, että kaikki on hyvin. Pahimman ikävän yllättäessä katselin kännykästä videoita ja kuvia. Ja kyllä, tämä varmasti kuulostaa naurettavalta ja säälittävältä... ;)

Eräs piirre, jonka huomaan itsessäni nyt koiranomistajana, on se, että puhuisin jatkuvasti omasta karvaturristani. Välillä jouduin puremaan kieltäni (en kirjaimellisesti), etten taas alkaisi kertoa jotain koirajuttua. Tavalliset ihmiset puhuvat säästä, vaatteista, ruoasta, kuulumisista, kaikesta muusta. Heitä ei välttämättä kiinnosta, minkä väristä kakkaa Viiviltä tulee tai mitä ruokaa syötän. Itse en edes muista, että muitakin puheenaiheita on. Tuntuu merkityksettömältä jutella serkun naapurin kaimasta, kun voisi pohtia, miksi C-lonkkaisia shelttejä käytetään jalostukseen tai miksi ihmiset salakuljettavat koiria niin paljon maasta toiseen. Jos joku kysyy kuulumisiani, vastaus liittyy vain koiriin. Olin mätsäreissä. Olin näyttelyissä. Tapasin kaveria ja sen koiraa. Olin treeneissä Viivin kanssa. Viivillä oli ripuli ja rämppäsin yön ulkona.

Ja mikä siinä on, että enää ei kiinnosta shopata itselleen vaatteita tai mitään muutakaan, mutta koiraosastolla syttyy eloon ja kukkaron nyörit on köytettävä kiinni?!

Kotiin palatessa oli maailman paras tunne, kun illan hämärässä Viivi tuli ulos terasille, pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja loi katseensa minuun. Se seisoi hetken paikallaan kuin miettien, että oliko tämä totta. Sitten se lähti juoksuun ja tuli luokseni! Hyppi ja pomppi, kirmasi korvat luimussa ympäri ämpäri, pörräsi, vikisi... Ja minusta tuntui, että olin tullut kotiin, että en olisi missään ollutkaan. Minun poissaoloni oli anteeksiannettu vain siksi, että minä palasin ja olin nyt siinä. Ei ollut väliä, että olin lähtenyt, tärkeintä oli että tulin takaisin. Ja voi että kuinka makealta uni maistui oma koira jalkopäässä!

Oliko elämää muka ennen koiraa? Ota tai jätä, me kuulutaan yhteen!

Katja ja Viivi