Uusia suuntia

Viivin vipellystä voi jatkossa seurata neidin omasta blogista!

                                     VIVIAN

Kannuksen möllitoko

Osallistuimme Kannuksessa järjestettyyn möllitokoon 5. marraskuuta, takaraivossa ensimmäisestä möllitokosta saadut vinkit. Tällä kertaa olin paljon varmempi omista tekemisistäni, mutta jännitin enemmän kuin viimeksi. Jostain syystä Viivillä tuntui edellisenä päivänä olevan kaikki liikkeet hukassa, ja lopetin treenit heti alkuunsa. Turha jankkaus olisi saanut koiran pään vain sekaisin.

Tuomari ja liikkuri olivat oikein mukavia ja tunnelma muutenkin rento. Paikkamakuu meni kuitenkin välittömästi pieleen, sillä Viivi luuli liikkeen olleen luoksetulo ja pyrähti heti viereeni kentän toiselle laidalle... Ehkä vahingossa heilautin kättäni tai jotain? Kaikista muista liikkeistä saimmekin sitten oikein hyvät numerot ja pisteemme riittivät ykköstulokseen ja kolmanteen sijaan! Olin todella ylpeä! Palkintona saimme kassillisen tavaraa: ruusukkeen, koiranleluja, lakritsaa ja suklaata. Palkintojen joukossa oli myös itsetehty noutokapula, joka (harmi kyllä) on liian iso.

Opin jälleen uutta. Minun täytyy itse kävellä paljon nopeammin seuraamisissa, sillä tällä kertaa matelin todella hitaasti. Viivin mielenkiinto pysyy paremmin yllä ripeässä vauhdissa ja seuraamisesta tulee paljon nätimpää. Myös paikkamakuu menee erikoistreeniin. Tuomari antoi hyvän vinkin, jonka mukaan kannattaa treenata tokoliikkeitä jo kotonakin liikkurin kanssa: pyytää vaikka kaveria tai naapuria juttelemaan liikkeiden aikana (Viivi ja monet muut koirat säpsähtivät helposti liikkurin ohjeistaessa ohjaajaa ja meinasivat esim. mennä perusasentoon ennen ohjaajan käskyä).

Ehkä tässä uskaltaa "oikeisiin kokeisiinkin" ennen joulua. Ken tietää. Nyt täytyisi hankkia treeniliivi ja noutokapula! On se toko aika kiva laji sittenkin...

Katja ja Viivi

Ensimmäinen pokaali

Korkkasimme toko-uramme viime tiistaina Kokkolassa möllikisoissa. Kokeeseen lähdettiin suuremmin harjoittelematta ja stressaamatta, mutta paikalla alkoivat puntit tutista. Mihin sitä on taas itsensä laittanut... Onneksi kyseessä oli möllikisat, jonka ansiosta liikkeiden välissä sai palkita koiraa. Ajattelin itseäni rauhoitellen, että harjoituksen kannalta otetaan ja selvitetään samalla, millä tasolla oikeasti olemme.

Paikkamakuu alkoi lupaavasti, mutta puolessa välissä kaksi koiraa lähti omistajiensa luo. Viivi katseli hetken touhua... ja päätti tulla perässä.  Neiti hiipi luokseni kiltisti ja katsoi hieman epävarmana: "en mä oikein tiedä, mitä piti tehdä." No, yli minuutti meni kevyesti! Eikä sentään lähtenyt muita häiriköimään.

Yksilöliikkeet menivätkin sitten hienosti! Taluttimen kanssa seuraaminen tosin oli aika pohjanoteeraus, mutta syy oli enemmänkin minun kuin koiran. Pidin hihnaa liian kireällä ja olin epävarma. Liikkurin ohjeita ei meinannut kuulla ja useasti epäröin, kuulinko oikein. Vapaana seuraaminen menikin jo paljon paremmin. Liikkeen pysähtyessä Viivillä kesti hieman liikaa aikaa istua. Tätä treenataan!

Jäävät (maahan ja seisomaan jääminen liikkeestä) menivät aivan upeasti... Viivi pysähtyi käskystä hiipimättä, ja jäi odottamaan paluutani ja komentoa sivulle. Pisteitä vähensi jälleen oma mokani: annoin molemmissa liikkeissä kaksoiskäskyn (eli sanallisen komennon ja käsimerkin). Viivi ei kuulemma edes nähnyt käsimerkkejäni, joten kaksoiskäskyt olivat täysin turhia ja omaa epävarmuuttani. Pitäisi alkaa luottamaan Vippeen enemmän!

Luoksetulo oli huippu, täysi kymppi! OLISIPA TÄMÄN SAANUT VIDEOLLE! Ehdottomasti meidän bravuuri!

Hyppyä emme olleet koskaan kokeilleet, joten ajattelin että nollaksi menee. MUTTA EI! Viivi hyppäsi esteen yli ja jäi käskystäni hienosti odottamaan, tosin hieman epävarman näköisenä, ja istui sitten sivulleni käskystä.

Pisteitä vähensi antamamme yleisvaikutelma. Viivi säntäili liikkeiden välissä vähän ympäriinsä hajujen perässä ja oli kiinnostunut tutustumaan tuomariin ja liikkuriin... Mutta ainakin oli innoissaan ja erittäin motivoitunut tekemään. En keksi yhtäkään syytä, miksi emme uskaltaisi mennä myös virallisiin kisoihin!

Kakkostulos. Ilman omia virheitäni olisimme saaneet ykkösen. Mutta hyvä mieli jäi ja ensimmäinen pokaali lähti palkintona kotiin! Olen tosi ylpeä Viivistä!

Ei kiinnosta poseerata

Onko tämä ruokakuppi?

PS. Palelluimme molemmat pahasti kisoja seuratessa. Ja viimein Viivin pohjavilla alkoi kasvaa seuraavana päivänä...

Katja ja Viivi

Karvaton teini

Viivi oli sisaruksistaan ensimmäinen, jolle kasvoi kunnon turkki. Jo ihan pienenä neidin valkoinen leijonanharja herätti paljon kehuja. Mutta minne se harja katosi?

Kuukausien karvanlähdön tuloksena hankin uuden imurin. Joka paikasta kämppää löytyy tuppo jos toinenkin. Ja furminaattorille on ollut käyttöä...

No, tuloksena neiti on melkein naku. Kyljet vilkkuvat, harjaa ei ole, maha on jälleen pinkki ja paljas kuin pennulla. Koko koira näyttää kutistuneen puolella (vaikka todellisuudessa lihotuskuurin ansiosta painoa on kertynyt lisää reilu kilo!).  Useamman kerran viikossa tulee mieleen ajatus: "onko tämä normaalia?" Mutta eipä Viivi ole ainoa narttu, jolla ensimmäinen karvanlähtö on näin raju. Tässä yhdistyy nyt varmasti ensimmäiset juoksut, kuuma kesä ja pentukarvan vaihtuminen aikuiskarvaksi. 

Kuukausi sitten ostin turkille ja ihon hyvinvointiin suunnattua öljyä, jota Viivi mieluusti latkii päivittäin ruoan seassa. Jospa öljy kiihdyttäisi turkin kasvua? 

(c) Mari

(c) Mari

(c) Mari

(c) Mari

Karvaton tai karvallinen, silti maailman kaunein ja rakkain koira!

Katja ja Viivi

KoiraNet

Nyt se on sitten virallista... Viivi on terve. Selkä normaali, kyynärät 0/0 ja polvet B/B. Nyt ne ovat virallista tietoa, mustaa valkoisella ja bittejä nettiavaruudessa. Taimitälie.

Viivi on terve!! Olen niin onnellinen!

http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=FI36903%2F13&R=88

Katja ja Viivi

Kuvaukset

Matka Kokkolasta Ouluun oli raskas, mutta vaivan arvoinen. Oulun Animagissa sai hyvää palvelua ja koin oloni luottavaiseksi. Lääkäri tutki ensin Viivin sydämen (terve!), polvet (terveet!) ja sitten silmät (terveet!). Silmistä löytyi kuitenkin monia ylimääräisiä ripsiä sekä ylä- että alaluomista. Olin tietoinen ripsistä, muutamia olen nyppinytkin pois pinseteillä. Lääkäri kuitenkin sanoi, että jäljellä olevat ovat niin hentoja ja pieniä, ettei niiden pitäisi vaikuttaa elämään millään tavalla. Toivotaan, että asia todella on näin.

Silmien tutkimisen jälkeen Viiville pistettiin takapuoleen rauhoittavaa -eikä aikaakaan kun karvavauvani kuorsasi sylissäni. Lääkäri nosti hänet omille käsivarsilleen ja jutteli mukavia, mutta Vippe katseli vain minua silmät hieman raollaan...  Pahaa teki katsella, kun koira kannettiin toiseen huoneeseen. Itse menin odotushuoneeseen istumaan ja panikoimaan.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri haki minut. Viivi oli kuulemma heräämössä ja pääsisin hänen luokseen ihan kohta, mutta ensin menisimme katsomaan kuvat. Lääkäri näytti jokaisen kuvan näytöltä yksitellen, samalla selittäen. Kaikki kunnossa! Lonkat arvioitiin B/B, mutta ne olivat kuulemma oikein terveet ja niiden puolesta saisimme harrastaa ja tehdä mitä ikinä haluaisimme. "Näillä lonkkien puolesta koira elää pitkän ja terveen elämän." Lonkkamalja olisi kuitenkin saanut olla hieman syvempi.

Viivi ei meinannut millään malttaa herätä tähän päivään. Kun jalat kantoivat, kävelimme heräämöstä odotushuoneeseen (hieman horjuen). Neiti laittoi oven vieressä pepun maahan, istui kaikkia ihmisiä ja eläimiä katsellen ja päätti alkaa ulvoa. Koko odotushuone naureskeli meille, ja vastaanottotiskin hoitaja sanoi, että se taitaa olla perjantai-krapula nyt... Jos joku on perjantaina kahdelta iltapäivällä krapulassa, on minun mielestäni kyllä syytä huolestua ;) Viivi oli jo loppuillasta virkeä, kunhan nukkui muutamien tuntien automatkan.

Jostain syystä meiltä veloitettiin enemmän kuin mitä sähköpostiin aiemmin kalahtanut hinta-arvio oli luvannut. Asia suoraan sanoen _ärsyttää_, sillä en ollut huomioinut budjetissani edes sitä, että kennelliiton viralliset lausunnotkin maksavat vielä 92 euroa. IHAN TAJUTONTA!

...Virallisia tuloksia odotellessa.

 

'

    

Nämä ovat nyt siis ne ihan aidot ja oikeat kuvat. Jos joku näistä ymmärtää ja osaa tulkita, antakaa kuulua! Mieluusti kuulisin jotain arviota/mielipidettä.

Katja ja Viivi                                                                                                                                     

Jännitys tiivistyy

Huomenna koittaa päivä, jota olen miettinyt ja murehtinut etukäteen aina pennun ostosta saakka. Viivi alkaa lähennellä 1,5 vuoden ikää, ja nyt on tullut aika kuvauttaa ja tutkia neiti virallisesti. Huomenna siis suuntana Oulun Animagi... Siellä Viiviltä tutkitaan silmät ja sydän, sekä kuvataan selkä, polvet, kyynärät ja lonkat.

Eniten minua pelottaa rauhoittaminen. Mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä Viivi enää herääkään? Toisaalta, todennäköisyys rauhoittamisen epäonnistumiseen (ja vakaviin seurauksiin) on todella minimaalinen. Kannattaako tällä pelolla siis vaivata päätään tässä vaiheessa? Ei. Aiheutan itselleni vain vatsahaavan...

Ja sitten, ne tulokset... Tiedossa on, että Viivillä on ylimääräisiä ripsiä: olenhan nyppinyt niitä pois useammankin. Sydämen uskon olevan kunnossa. Mutta entä lonkat, polvet, kyynärät, selkä? Tiedän liian monta tarinaa, joissa täysin oireettomalta koiralta onkin löydetty D- tai E-lonkat. Mitä jos...? Annoinko Viivin liian aikaisin alkaa kävellä portaita? Annoinko sen hyppiä liian pienestä sänkyyn/sohvalle ja alas? (Vai onko näillä asioilla edes oikeasti merkitystä?)

Googlesta pöllitty

Syy pelkoihini ei ole täysin aiheeton, sillä neiti on arastellut takapäätään jonkin aikaa. Kaksi kertaa takajalat ovat menneet kramppiin, joka on lauennut hieronnalla. Hieroja totesi takapään olleen aika jumissa. Ensi viikolla olemmekin menossa fysioterapeutille tutkimaan, onko jotain oikeasti vialla. Mutta mitä jos vika onkin selässä tai lonkissa? Jos ne ovatkin ihan sekundaa? Jos Vippe kärsiikin kokoajan järkyttävistä kivuista, joista se ei pysty minulle kertomaan?

Huoliani hälventää se fakta, että Viivi on ollut aivan ihana oma itsensä viimeaikoina  -ja jopa tavallista leikkisämpi. Koira, joka ei voisi vähempää kiinnostua leluista, on muutaman kerran kantanut tennispallon minulle ja suorastaan vaatinut leikkiä! Varsin vallaton vekara. Ja etevä toko-koira!

Mutta huomenna ollaan jälleen viisaampia... Kun saamme tulokset kouraan, ainakin tietää mihin suuntaan edetä. Tällä hetkellä olo on epävarma ja huolestunut. Onko kaikki hyvin ja pitäisikö olla huolissaan? Vaikka uutiset olisivatkin huonoja, ei ainakaan tarvitse enää elää epävarmuudessa, vaan voimme suunnata katseet kohti tulevaisuutta.

Katja ja Viivi

Rally-mestarit!

...ainakin melkein.

Osallistuimme 17.08 järjestettyihin rally-kisoihin Sievissä. Yritin olla ajattelematta kisapäivää kamalasti etukäteen, koska silloin olisin alkanut stressata liikaa. Yritin myöskin olla asettamatta liikaa tavotteita: läpipääsy olisi huippujuttu. Viimeisien treenien perusteella olisi varmaan kannattanut jättää koko kisat välistä... Minulla on taipumus antaa epäselviä ohjeita, joista Viivi turhautuu ja alkaa haukkua. Ja kun Viivi haukkuu, minä turhaudun  --> kierre on selvä. Ja viimeisimmät treenit eivät tosiaankaan olleet menneet hyvin.

Kisapaikalla tunnelma oli kuitenkin hyvä, eikä ratakaan vaikuttanut ollenkaan mahdottomalta. Suurimmaksi peloiksi muodostuivat vain se, haukkuisiko Viivi tai olisiko radalla kamalasti nuuskittavaa. Tiedän, että parhaimmillaan pystymme tekemään tosi hienon suorituksen: Viivin seuraus on ihan mahtavaa katseltevaa ja toimimme melko nopealla temmolla. Upeaan suoritukseen pystymme kuitenkin yleensä vain, jos molemmat ovat oikeassa vireessä ja radan on saanut harjoitella muutaman kerran läpi. Huippusuoritusta olisi siis melko turha odottaa... mutta kai me nyt läpi päästäisiin?

Vuoromme koittaessa, en ollut erityisen jännittynyt. Tunnelma oli niin mukava ja kannustava, että jokainen varmasti ymmärtäisi, vaikka neitoseni ei nostaisi nenää maasta koko radan aikana. Emme saisi halveksivia kaitseita, vaan paljon vinkkejä ja kannustusta. Eihän meillä ollut mitään hävittävää!

Ensimmäinen kylttiväli menikin nuuskiessa, kolmannella kyltillä annoin hyvin epäselvän käskyn ja Viivi joutui korjaamaan asentoaan. Jossain vaiheessa neiti yltyi häiritsevään haukkuun, mutta tulkitsisin sen enemmän innoksi kuin älyttömäksi turhaantumiseksi. Loppurata meni TOSI HYVIN, aivan superupeasti, ja olin toooosi onnellinen maaliviivalla! Vippe sai palkinnoksi nakkia. Ja palkinto oli arvatenkin mieluinen.

Suorituksen jälkeen odotin kuumeisena pisteitä. Päässälaskun perusteella en osannut sanoa pääsisimmekö läpi vai ei. MUTTA... lopputuloksena pistesaldomme oli huimat 92! Tuomari ei ollut ottanut pisteitä joistain sellaisista asioista, joista olin olettanut tai pelännyt rokotusta, mutta pisteiden menetystä tuli esimerkiksi tuosta mainitsemastani haukkumisesta. Olin aivan mielettömän ylpeä. Kynnys seuraaviin kisoihin tuntuu kuitenkin isommalta... sittenhän meidän on pakko saada vähintään saman verran pisteitä...? Heh.

Seuraaviin kisoihin -tai viimeistään luokkanousuun- mennessä minun täytyy kehittyä ohjaajana. Viivissä on tosi iso rally-potentiaali, mutta itseni täytyy vielä kovasti treenata. Miten saan haukkumisen kitkettyä? Miten saan yhteistyömme toimimaan, kun hajut kiinnostavat? Millaisilla käskyillä/merkeillä ohjaan, ja kuinka muistan pitää ne samanlaisina joka kerta?

Tästä on hyvä jatkaa.

(c) Mari Hannuksela

Viivi ja Katja

Erkkarit 2014

Pyörähdimme lauantaina shetlanninlammaskoirien erikoisnäyttelyssä Tampereella. Lähdimme Kokkolasta hassun hauskalla porukalla ajelemaan neljän aikaan aamuyöstä. Matkaseuramme sheltti-edustukseen kuuluivat Viivin ikätoveri, sekä pikkuinen Kasper.

Päivä oli pitkä, mutta matka sujui hyvin: seura oli mahtavaa ja koirat käyttäytyivät kuin unelma. Erkkareista Viivi ei saanut mainetta ja kunniaa, mutta harjoituksen kannalta oli mukavaa pyörähtää taas kehässä. TOSIN mokasin sen täysin... Lähdin ympyrässä esittämään Viiviä väärään suuntaan niin, että olin itse tuomarin ja koiran välissä. Eipä ihme, ettei tuomari maininnut arvostelussa koiran liikkeistä mitään... Nolotti. Nolottaa. No, enpä tee samaa virhettä uudelleen. Luulisin. Ehkä. Saapa nähdä...

Ihan mahtava juttu oli, että näimme myös Viivin siskopuolta omistajineen sekä täyssiskon omistajaa. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli tosi hyvä. Ihmiset juttelivat toisilleen ja kaikki koirat käyttäytyivät hienosti. Ei rähinöitä eikä turhaa haukkua.

Näin kaikenlaisia kauniita ja superkauniita ja erinäköisiä shelttejä, joista yksi painui kuitenkin erityisesti mieleen... Neitokainen oli soopeli, mutta vaalea kuin lumi. Olen varma, että hänestä kuullaan vielä! Ja toivottavasti jonain päivänä omaan laumaani liittyisi samanvärinen kaunotar...

Turha hötkyillä, tuumaa Viivi

Nyt on näyttelyt näytelty ainakin joksikin aikaa ja Viivi saa rauhassa kasvattaa turkkia. Kesä vei karvat mukanaan... 

Tässä vielä Viivin saama arvostelu, tuomarina Jane Hill :
"Good temperament. Pleasing head. Lacking shoulder angulation and depht of chest. Too fine in bone. At the moment lacking coat."
Arvosana: H

Katja ja Viivi

IIIK, imuri! Epilogi

Vihdoinkin näyttää siltä, että imurointi alkaa olla sallittua tässä talossa. Tilasin uuden imurin ylioppilaslahjaksi saamillani rahoilla ja en voisi olla tyytyväisempi... Uusi imuri on Electroluxin eläinperheeseen tarkoitettu: se on tosi tehokas ja hiljainen. Aluksi Viivi tutki uutta tulokasta hieman epäileväisenä, mutta totesi, ettei sille tarvitse rähistä. Nyt neiti hyppää sängylle turvaan ja saan tehdä kotityöt rauhassa!

Vanhan imurin kanssa toimiminenkin alkoi olla jo siedettävyyden rajoilla. Viivi täytyi laittaa mahdollisimman kauas imurista mutustelemaan jotain kestävää herkkua. Jos herkku loppui, alkoi haukku. Silloin kun herkkua riitti, sain siivoilla rauhassa.

Uskon, että monella koiranomistajalla saattaa olla hankaluuksia tämän meluisan kodinkoneen ja koiran kanssa. Toiset hyökkivät imuria päin, toiset räkkyttävät, toiset pelkäävät kuollakseen. Pahinta, mitä omistaja voi tässä tilanteessa tehdä, on alkaa tökkimään ja kiusaamaan koiraa imurilla. Silloinhan eläimen pelko on aiheellinen! Olen useassa tapauksessa todistanut, kuinka koiraa tahallaan ärsytetään imurilla ja sen reaktioille nauretaan. Järkevää?

No, toivottavasti meidän osalta tämä oli tässä. Kylässä imuri tulee varmasti vielä olemaan vastus, mutta tärkeintä, että kotoakin saa nyt ylimääräiset karvat ja roskat pois. Ei enää villakoiria meille, kiitos!

Katja ja Viivi

Mammaloma

Vietin viime viikon lomailun merkeissä Ruotsissa, mutta tällä kertaa ilman Viiviä. Viivi oli hoidossa "isovanhemmillaan", eli minun vanhemmillani. Pystyin jättämään rakkaan karvaturrini hyvillä mielin, sillä hän rakastaa yli kaiken isääni ja äitiäni. Tiesin, että Viivin tarpeet tulevat tyydytetyksi, rapsutuksia saa jatkuvasti ja ruokaa niin että nälkää ei varmasti tarvitse nähdä. Viikko ilman tuttuja rutiineja ja treenejä (tai äidin kailotusta) tekee jokaiselle karvattomalle ja karvalliselle hyvää.

Enemmänkin olin huolissani itsestäni. Laskin etukäteen montako päivää ja yötä olisin pois ja punnitsin tarkkaan, tulisinko selviämään ajasta. Aloin hokea jo viikkoja ennen lähtöä Viiiville, että "olet varmasti hyvässä hoidossa, olen poissa vain viisi ja puoli päivää ja viisi yötä." Vakuuttelin näin itselleni, että pärjäisin kyllä, aika olisi kuitenkin melko lyhyt. "Äiti on vain hetken poissa."

Kai minulla oli jollain tavalla huono omatunto lähteä. Ottaessani koiran, olen sitoutunut hoitamaan sitä myötä- ja vastoinkäymisissä. Onko oikein jättää se hoitoon ja lähteä itse pitämään hauskaa? Olisiko minun pitänyt jättää menemättä tai järjestää asiat niin, että olisin voinut ottaa koirani mukaan?  Olisinko tehnyt enemmän väärin pakottaessani koirani mukaan kanssani uuteen ympäristöön vai jättämällä sen tuttuun ympäristöön, mutta ilman minua?

No, joka tapauksessa reissu meni hyvin. Pystyin irrottautumaan yllättävän hyvin Viiviin liittyvistä ajatuksista. Toki ajattelin neitiä, mutta en ollut missään vaiheessa kuolemassa ikävään tai lähtemässä kotiin. Tiesin, että kaikki on hyvin. Pahimman ikävän yllättäessä katselin kännykästä videoita ja kuvia. Ja kyllä, tämä varmasti kuulostaa naurettavalta ja säälittävältä... ;)

Eräs piirre, jonka huomaan itsessäni nyt koiranomistajana, on se, että puhuisin jatkuvasti omasta karvaturristani. Välillä jouduin puremaan kieltäni (en kirjaimellisesti), etten taas alkaisi kertoa jotain koirajuttua. Tavalliset ihmiset puhuvat säästä, vaatteista, ruoasta, kuulumisista, kaikesta muusta. Heitä ei välttämättä kiinnosta, minkä väristä kakkaa Viiviltä tulee tai mitä ruokaa syötän. Itse en edes muista, että muitakin puheenaiheita on. Tuntuu merkityksettömältä jutella serkun naapurin kaimasta, kun voisi pohtia, miksi C-lonkkaisia shelttejä käytetään jalostukseen tai miksi ihmiset salakuljettavat koiria niin paljon maasta toiseen. Jos joku kysyy kuulumisiani, vastaus liittyy vain koiriin. Olin mätsäreissä. Olin näyttelyissä. Tapasin kaveria ja sen koiraa. Olin treeneissä Viivin kanssa. Viivillä oli ripuli ja rämppäsin yön ulkona.

Ja mikä siinä on, että enää ei kiinnosta shopata itselleen vaatteita tai mitään muutakaan, mutta koiraosastolla syttyy eloon ja kukkaron nyörit on köytettävä kiinni?!

Kotiin palatessa oli maailman paras tunne, kun illan hämärässä Viivi tuli ulos terasille, pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja loi katseensa minuun. Se seisoi hetken paikallaan kuin miettien, että oliko tämä totta. Sitten se lähti juoksuun ja tuli luokseni! Hyppi ja pomppi, kirmasi korvat luimussa ympäri ämpäri, pörräsi, vikisi... Ja minusta tuntui, että olin tullut kotiin, että en olisi missään ollutkaan. Minun poissaoloni oli anteeksiannettu vain siksi, että minä palasin ja olin nyt siinä. Ei ollut väliä, että olin lähtenyt, tärkeintä oli että tulin takaisin. Ja voi että kuinka makealta uni maistui oma koira jalkopäässä!

Oliko elämää muka ennen koiraa? Ota tai jätä, me kuulutaan yhteen!

Katja ja Viivi

Match show poikineen

Tällä menolla meistä alkaa Viivin kanssa tulla aikamoisia mätsärikonkareita. Olemme kiertäneet kuluneen kesän aikana neljät mätsärit, joista kaksi järjestettiin karmaisevassa sateessa ja kaksi paahtavassa kuumuudessa. Toivottavasti säänhaltija sallisi tuleville kisoille mukavemmat oltavat! 

Ensimmäinen mätsäreistä oli Kokkolassa. Mätsäri oli minulle ensimmäinen ikinä. Säännöt kuitenkin oppi nopeasti. Kehässä tunsin olevani vähän hukassa, mutta olin ihan tyytyväinen suoritukseemme jälkikäteen ajateltuna. Saimme sinisen nauhan, emmekä sijoittuneet.

Toiset mätsärit Rautiossa menivätkin sitten jo paremmin: nyt tiesin, mitä tehdä! Viiviä vaivasi nurmikkoon tippuneet namit, joita olisi ollut vain kiva nuuhkia... joten saimme sinisen nauhan. Mutta nauhakehässä suoriuduimme upeasti  kolmansiksi! Olin iloinen kuin pikkulapsi ja innoisani ruusukkeesta. Hyvä me!

Kolmannet mätsärit Kaustisilla oli huonosti järjestetty, ja paahtava helle koetteli koiraa ja omistajaa. Ensimmäinen kehä meni kuitenkin upeasti! Saimme sinisen nauhan, sillä vastassa oli kahdeksanvuotias konkari, jonka liikkeitä tuomari arvosti enemmän. Tuomari antoi kuitenkin paljon positiivista palautetta ja sanoi päätöksen olleen vaikea. Nauhakehässä ohilaukkaavat hevoset veivät Viivin huomion ja sijoituimme kolmansiksi. Olin jälleen onnellinen sijoituksesta ja ruusukkeesta, mutta harmistunut siitä, että kehä oli sijoitettu aivan raviradan viereen... Viivi ei ollut tainnut nähdä hevosia ennen, joten ei ihme, että ne kiinnostivat. Tässäpä treeni-idea: raviradan viereen treenaamaan!

Neljännet mätsärit järjestettiin Sievissä. Sinne saapui runsaasti porukkaa ja näytti, että illasta tulisi sään puolesta upea. Toisin kävi. Taivaat aukenivat samalla, kun kehät alkoivat. Hauskuus oli tipotiessään, porukkaa lähti kotiin ja Viivi-neiti oli varsin nyreissään kastumisesta. Kehässä onnistuimme nappaamaan ensimmäisen punaisen nauhamme! Emme kuitenkaan sijoittuneet, ja lähdimme läpimärkinä kotia kohti.

Vielä olisi edessä ainakin kahdet Kokkolassa järjestettävät match show't. Innolla odotan, tämä on hauskaa touhua!

Katja ja  Viivi

Näyttelytohinaa

Nyt  on Kokkola KV takana. Osallistuimme Viivin kanssa junnuihin ja kilpakumppaniksi saimme noin kymmenen kaunista junnunarttua. Tuomarina toimi Kurt Nilsson, joka ei ole ehkä niin kokenut shelttituomarina, mutta on huumorintajuinen ja ihan mukavan oloinen mies.

Päivä oli älyttömän kuuma. Joka puolella vilisi karvatonta ja karvallista häntää, oli telttoja, kiireisiä ihmisiä ja vienossa tuulenvireessä lentäviä karvapalloja. Hieman ennen kehää olin sisäisen hermoromahduksen partaalla, mutta onneksi tukijoukot helppivät ja kannustivat. Kehään mennessä sain itseni koottua ja esiinnyimme rennosti ja hyvin! Viiviä kiinnosti nurmikon hajut, mutta onneksi kehäkierrokset sujuivat ilman kummempia haisteluita. Pöydällä tuomari hyökkäsi tunnustelemaan kovakouraisesti Viiviä (täysin yllättäen) sivusta, joten Viivi painautui tiukasti minua vasten ja oli hieman haluton kopelointiin.

Arvosanaksi pamahti H, eli hyvä. Olen hieman ehkä pettynyt arvosanaan, mutta onneksi arvostelu oli kuitenkin suurimmilta osin positiivinen (pelkän arvostelun perusteella olisin ehkä odottanut EH:ta). Tärkeintä on, että suorituksesta jäi hyvä mieli. Hyvä me!

Tässä Viivin saama arvostelu:
"Feminiininen. Hyvä pää. Kevyet korvat. Upea kaula. Hieman putoava (??) eturuumis. Hyvät mittasuhteet. Liian ohut. Tarvitsee kroppaan lisää volyymiä. Hyvät kulmaukset. Saisi olla vähän stabiilimmat liikkeet. Hieman ylpeä hännästään."

                                                                          (c) Mari H.


Tähän postaukseen on kai hyvä lisätä vielä Viivin pentunäyttelystä saama arvostelu. Kyseinen näyttely järjestettiin Helsingissä 24.11.2013, ja ikää neidillä oli 6kk. Astelimme kehään täysin tietämättöminä siitä, mitä pitäisi tehdä. Tuomarina toimi Rune Fagerström. Pöytä meni päin mäntyä ja seisotus ei onnistunut, mutta ongelmista huolimatta sijoituimme kolmannelle sijalle! Tuomari piti kovasti näkemästään ja arvostelu oli aivan upeaa luettavaa.

"Hyvin määrätietoinen nuori nainen jolla hyvät rungon mittasuhteet. Kaunis tyypillinen ylälinja. Hyvänmallinen pää. Hyvä kuono -osan vahvuus. Hyvät korvat.
Kauniit silmät ja ilme. Hyvä kaula. Tasapainoiset kulmaukset edessä ja takaa.  Hyvä runko. Hyvä matala kinner. Liikkuu hyvin. Tarvitsee harjoittelua pöydällä."

Ja KP sieltä tuli!

Vaikka neidillä ei tällä hetkellä olekaan pohjavillaa (koska se alkaa kasvaa takaisin?!), eikä lihasmassaa nimeksikään (koska se alkaa kehittyä?!), ilmoitin meidät Shetlanninlammaskoirien erikoisnäyttelyyn 16.8! Odotan reissua jo innolla: paljon paljon shelttejä ja shelttimäistä menoa!

Katja ja Viivi

Kuulumisia

Hengissä ollaan, edelleen..

Aloitetaan näin reilun kuukauden takaisesta paimennus kokemuksesta Somerolla. Päivä oli yllättävän kuuma ja lämpöasteet olivat jotain 30 luokkaa ja aurinko paahtoi. Taavi syttyi lampaille ja kokemus oli kaikkineen pelkästään positiivinen, ehdottomasti joskus päästävä uudemmankin kerran.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muuten tähänastinen kesä on kulunut jotenkin näissä merkeissä. Seikkailtu, temmelletty, nähty harvakseltaan koirakavereita, leikitty ja tietysti UITU!  Taavi on nyt todella oppinut uimaan aivan kunnolla, mitään aiempaan viittaavia puolia ei ole enään havaittavissa. Edelleen veteen vie joko noudettava pallo tai keppi, mutta käypähän uimassa. Kahlailee itsekseenkin ja hienoa sekin.

Suoritettiin myös rallytokon toinen kurssi enemmän tai vähemmän kunnialla loppuun, käteen jäi paljon hienoja kuin huonojakin kokemuksia. Huonot olivat lähinnä tiettyyn kurssitoveriin liittyvää, oman suorittamisen kärsiminen siitä. Taavi myös ottaa yhä äärimmäisen herkästi häiriötä ja tähän täytyy nyt paneutua ennen syksyn rallien alkamista. Kesävirikkeeksi aloitettiin lyhytkurssina pallopaimennus josta nyt ensimmäinen kerta takana, toinen ja samalla viimeinen kerta on parin päivän päästä :-)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mh-koiria

E-pentueen pojat Taavi, Veeti, Milo, Miska

Taavi leikittämässä mammaa

Maailman kaunein merlenarttu Ava, Taavin veljen kämppis

hurmuri merlepoika Levi, Taavin velipuoli & Milon kämppis

Kermana kakun päällä eilen järjestetty Myhappiness-päivä kasvattajan luona. Koiria vilisi ympäriinsä eikä tarkkaa laskelmaa saanut mitenkään, mutta jossain noin 25 sheltin hujakoilla pyörittiin. Taavi oli elementissään, se nautti niin paljon kaikista uusista hajuista ja koitti leikittää monia, juoksi ympäriinsä ja kävi pulahtamassa. Olin päivän päätteeksi yllättynyt ja ylpeä sen ihmeen hyvään käytökseen ja muuten vain ikionnellinen näinkin onnistuneesta päivästä. Olihan tätä odotettu jo kauan, eikä todellakaan turhaa. Harmi ettei kaikki päässeet paikalle, sisaruksisa nähtiin nyt ensikertaa Veetiä sitten pentuaitauksen.

Retkireppu naapurimaahan

Kun koiran kanssa matkustaa Ruotsiin, täytyy siellä ollessa käydä eläinlääkärin vastaanotolla. Vastaanotolle mennään 1-5 päivää ennen paluuta Suomeen: ELI vain Ruotsissa piipahtavatkin koirat (esim. näyttelymatkat) pitäisi lain mukaan viedä lääkärille. Lääkäri antaa matolääkkeen, ja laittaa siitä merkinnän lemmikkieläinpassiin. Matolääkkeen voi (ja kannattaa) ottaa mukaan Suomesta.

Miksi? Ruotsissa esiintyy ekinokokkia, joka ei vielä toistaiseksi ole levinnyt Suomeen. Ekinokokki on heisimato, eli matolääkkeen täytyisi olla sellainen, joka tepsii heisimatoihin. Esim Drontal comp ja Droncit. Matolääke maksaa alle kymmenen euroa, ja Ruotsissa lääkäri veloitti meiltä n. 25 euroa lääkkeen annosta. Periaatteessa lääkkeen voi tietenkin antaa  itse, mutta silloin et pysty  todistamaan että se todella on annettu, jos sinut pysäytetään tullissa. Koira kannattaa siis oikeasti käyttää eläinlääkärissä, jolta saat passiin asianmukaisen merkinnän.

Lemmikkieläinpassi hankitaan Suomessa eläinlääkäriltä ennen matkaa. Lääkäristä riippuen se maksaa n. 40 euroa. Passiin merkitään koiran tiedot ja sen saamat rokotteet. Rokotteiden täytyy olla kunnossa ja ajan tasalla!

Eli, Ruotsiin matkustaessa mukaan...

• matolääke (Droncit/Drontal Comp)
• lemmikkieläinpassi
• punkkipihdit (kyllä, niitä on myös Ruotsissa..)
• ruoat (Ruotsista kyllä löytyy eläinliikkeistä myös meille tuttuja merkkejä!)
• omia leluja/peitto/alusta, joissa tuttua kodin tuoksua
• matkaruokakuppi on kätevä!
• nameja, joilla voin palkita hienosti  matkustavaa karvaturria!
• (paaljon kakkapusseja...)

Muuta huomioitavaa:

• selvitä etukäteen, missä voisit käydä eläinlääkärin vastaanotolla. Kannattaa vaikka soittaa tai  meilata sinne jo ennen lähtöä -tai laittaa paikassa asuva sukulainen asialle. Vastaanotolle kyllä luultavasti pääsee, vaikka aikaa ei varaisikaan etukäteen!
• onhan kaikki rokotukset voimassa?
• jos edessä on automatka, muista turvavyövaljaat/häkki/turvallinen paikka koiralle!
• jos koira kärsii matkapahoinvoinnista, kannattaa hommata jotain siihen tepsivää lääkettä jo ennen matkaa!

Hyvää matkaa!

Katja ja Viivi

Matkustelua koiran kanssa

Viivistä on kehittynyt varsinainen maailmanmatkaaja. Junalla olemme kulkeneet ihan pentuajoista lähtien, kuten autollakin. Onpa pikkuinen päässyt myös pyöräkorin kyytiin useiksi kilometreiksi. Nyt uutena aluevalloituksena kävimme laivalla Ruotsissa.

Junassa rennosti makoillen

Viivin kanssa on älyttömän helppo matkustaa! Hän on rauhallinen ja kiltti, eikä kanssamatkustavat koirat hetkauta neitiä. Ainoan reaktion koko laivamatkan aikana aiheutti Viking Linen maskottikissa, joka ilmestyi hissistä yllättäen eteemme. Maskotti oli heti leikissä mukana, ja luikki pakoon haukkuvaa koiraani. Paikalle sattunut laivan henkilökuntakin heittäytyi tunnelmaan ja juoksi  suojelemaan maskottikissaansa. Kaikki muut olivat leikissä mukana, mutta Viivi raukka ei tainnut ymmärtää, mistä oli kyse ;)

Laivalla koirien täytyy tehdä tarpeensa kannelle. Kannella on joko hiekkalaatikko tai parin neliön kokoinen tekonurmi. Systeemi on täysi susi, enkä usko, että yksikään koira suostuu pyllistämään kyseiselle tekonurmen palalle tai likaiseen hiekkalaatikkoon. Vai olenko täysin väärässä? Ainakin kanssamatkustajat ja henkilökunta kehottivat  pissattamaan koiran 'kylmästi' kannelle, josta pissa huuhtoutuu kyllä mereen.

Mutta voi että ihmiset osaavat  olla ääliöitä... Yksikin aasialainen nainen 'hyökkäsi' Viivin kimppuun silittämään niin, että jopa minä pelästyin. Lasten vastaavat yritykset ymmärrän, mutta että aikuinen nainen? Harva ymmärtää kysyä, onko soveliasta silittää. Jotkut alkavat myös lepperellä tai jutella koiralle kummallisilla äänillä. Kyseisen käytöksen Viivi kokee uhkana, ei todellakaan mukavana.

Etsi juuri kotiin palannut sheltti matkatavaroiden joukosta!

Lomareissu meni kaikenkaikkiaan hyvin. Koulutuksessa meidän täytyy keskittyä nyt haukkumisen kitkemiseen. Ajattelin myös jatkaa silittämisestä palkitsemista, sillä Vippe on hyvin valikoiva silittäjien suhteen: vain tietyt ihmiset saavat silittää ja vain erityistapauksilta mennään silityksiä jopa itse kerjäämään. Jostain syystä sukulaistenkaan ymmärrykseen ei meinaa mennä, että Viivi haluaa ottaa oman tilansa ja aikansa tulla tutustumaan. Koiran kun kai pitäisi olla sellainen, että se heti ensi tapaamisella tulee nuolemaan naaman? Myös lasten kanssa olemista meidän on syytä harjoitella. Lasten nopeat liikkeet ja korkeat äänet saavat Viivin varuilleen.

Ajattelin kirjoitella myöhemmin lisää siitä, mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon koiran kanssa matkustaessa. Nyt täytyy lähteä juhannuksen viettoon.

                                                           HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Toivoo: Katja ja Viivi

Yksivuotias pikkutyttö

Aika on lentänyt kuin siivillä. Tai tavallaan. Tavallaan se on mennyt hitaasti.

Miten niin Viivi on ollut elämässäni vasta vuoden?

(c)Marja Huovinen

(c) Marja Huovinen

Tälläisiä kuvia kasvattaja lähetteli minulle tulevasta pennustani... Alemmassa Viivi näyttää jo koiralta, mutta ylemmässä tyttöni on vielä jokin epämääräinen ja määrittelemätön olio. Marsu, kenties? :')

Viivi on tuonut elämääni niin paljon onnea ja iloa. Jos yöllä herään painajaiseen, Virveli hyppää viereen ja käpertyy kylkeen kerälle. Aamuisin pikkuinen hyppää iloisesti päälleni ja toivottaa uuden päivän tervetulleeksi.

Viivin ansiosta elämääni on astunut ihania ihmisiä ja nelijalkaisia. Tärkeimpänä niistä teitenkin Kirsi ja Taavi sekä Mari, Oliver ja Kasper (KLICK). Olen saanut uusia harrastuksia, kuten rallytoko, ja oppinut älyttömästi kaikenlaista uutta ja mielenkiintoista. Olen oppinut koirani avulla ymmärtämään paremmin myös ihmisiä. 

Mikä onni onkaan olla koiranomistaja! Kaikista ripulisista matoista ja eläinlääkärikuiteista huolimatta.

RAKASTAN SUA, VIIVI!

(C) Mari

Katja ja Viivi

Intohimo

Valokuvaaminen.

Se onnistumisen tunne kun on tyytyväinen tulokseen, parasta ikinä.

On ihanaa kun tulee kotiin kuvaamasta ja ei vain malta olla käymättä kuvia läpi välittömästi.

Tänään taisi olla täydellinen päivä. Sää oli täydellinen, helteestä ukkosmyrskyyn. Rannalla kuvaamista, shortsikeli, ihanin koira, ihanimman ihmisen synttärit ja sen viettäminen, ja sitten vielä nämä kuvat <3

Eikä pidä unohtaa uusinta GameOfThronesia. Kertakaikkisen onnellinen olo.

Ulkopuoliselle nää on monesti varmaan ihan laimeita ja yleensä katson omia kuviani hyvin kriittisesti, huomaan jokaisen epäkohdan, epäterävyys harmittaa, ylivaloitus ärsyttää.. Tänään ei. Mä olin niin tyytyväinen tuloksiin ettei edes kameran hajoaminen päihittänyt sitä.

Paimennus seikkailu häämöttää viikonlopussa ja mun pitää löytää jostain itselleni runko sen ikuistamiseen.. höh

Kylläpä sopii mun merle tuonne veteen pomppimaan kuin delfiini. Se oli niin onnellisen näköinen tänään, että väistämättäkin tartutti sen minuun. Koirien varmasti kaikkein paras puoli ikinä, miten voikaan yksi nelijalka ilahduttaa. 

Onnellisuutta toivottaen  kirppu ja tarppu