Eniten minua pelottaa rauhoittaminen. Mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä Viivi enää herääkään? Toisaalta, todennäköisyys rauhoittamisen epäonnistumiseen (ja vakaviin seurauksiin) on todella minimaalinen. Kannattaako tällä pelolla siis vaivata päätään tässä vaiheessa? Ei. Aiheutan itselleni vain vatsahaavan...
Ja sitten, ne tulokset... Tiedossa on, että Viivillä on ylimääräisiä ripsiä: olenhan nyppinyt niitä pois useammankin. Sydämen uskon olevan kunnossa. Mutta entä lonkat, polvet, kyynärät, selkä? Tiedän liian monta tarinaa, joissa täysin oireettomalta koiralta onkin löydetty D- tai E-lonkat. Mitä jos...? Annoinko Viivin liian aikaisin alkaa kävellä portaita? Annoinko sen hyppiä liian pienestä sänkyyn/sohvalle ja alas? (Vai onko näillä asioilla edes oikeasti merkitystä?)
Googlesta pöllitty |
Huoliani hälventää se fakta, että Viivi on ollut aivan ihana oma itsensä viimeaikoina -ja jopa tavallista leikkisämpi. Koira, joka ei voisi vähempää kiinnostua leluista, on muutaman kerran kantanut tennispallon minulle ja suorastaan vaatinut leikkiä! Varsin vallaton vekara. Ja etevä toko-koira!
Mutta huomenna ollaan jälleen viisaampia... Kun saamme tulokset kouraan, ainakin tietää mihin suuntaan edetä. Tällä hetkellä olo on epävarma ja huolestunut. Onko kaikki hyvin ja pitäisikö olla huolissaan? Vaikka uutiset olisivatkin huonoja, ei ainakaan tarvitse enää elää epävarmuudessa, vaan voimme suunnata katseet kohti tulevaisuutta.
Katja ja Viivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti