Vietin viime viikon lomailun merkeissä Ruotsissa, mutta tällä kertaa ilman Viiviä. Viivi oli hoidossa "isovanhemmillaan", eli minun vanhemmillani. Pystyin jättämään rakkaan karvaturrini hyvillä mielin, sillä hän rakastaa yli kaiken isääni ja äitiäni. Tiesin, että Viivin tarpeet tulevat tyydytetyksi, rapsutuksia saa jatkuvasti ja ruokaa niin että nälkää ei varmasti tarvitse nähdä. Viikko ilman tuttuja rutiineja ja treenejä (tai äidin kailotusta) tekee jokaiselle karvattomalle ja karvalliselle hyvää.
Enemmänkin olin huolissani itsestäni. Laskin etukäteen montako päivää ja yötä olisin pois ja punnitsin tarkkaan, tulisinko selviämään ajasta. Aloin hokea jo viikkoja ennen lähtöä Viiiville, että "olet varmasti hyvässä hoidossa, olen poissa vain viisi ja puoli päivää ja viisi yötä." Vakuuttelin näin itselleni, että pärjäisin kyllä, aika olisi kuitenkin melko lyhyt. "Äiti on vain hetken poissa."
Kai minulla oli jollain tavalla huono omatunto lähteä. Ottaessani koiran, olen sitoutunut hoitamaan sitä myötä- ja vastoinkäymisissä. Onko oikein jättää se hoitoon ja lähteä itse pitämään hauskaa? Olisiko minun pitänyt jättää menemättä tai järjestää asiat niin, että olisin voinut ottaa koirani mukaan? Olisinko tehnyt enemmän väärin pakottaessani koirani mukaan kanssani uuteen ympäristöön vai jättämällä sen tuttuun ympäristöön, mutta ilman minua?
No, joka tapauksessa reissu meni hyvin. Pystyin irrottautumaan yllättävän hyvin Viiviin liittyvistä ajatuksista. Toki ajattelin neitiä, mutta en ollut missään vaiheessa kuolemassa ikävään tai lähtemässä kotiin. Tiesin, että kaikki on hyvin. Pahimman ikävän yllättäessä katselin kännykästä videoita ja kuvia. Ja kyllä, tämä varmasti kuulostaa naurettavalta ja säälittävältä... ;)
Eräs piirre, jonka huomaan itsessäni nyt koiranomistajana, on se, että puhuisin jatkuvasti omasta karvaturristani. Välillä jouduin puremaan kieltäni (en kirjaimellisesti), etten taas alkaisi kertoa jotain koirajuttua. Tavalliset ihmiset puhuvat säästä, vaatteista, ruoasta, kuulumisista, kaikesta muusta. Heitä ei välttämättä kiinnosta, minkä väristä kakkaa Viiviltä tulee tai mitä ruokaa syötän. Itse en edes muista, että muitakin puheenaiheita on. Tuntuu merkityksettömältä jutella serkun naapurin kaimasta, kun voisi pohtia, miksi C-lonkkaisia shelttejä käytetään jalostukseen tai miksi ihmiset salakuljettavat koiria niin paljon maasta toiseen. Jos joku kysyy kuulumisiani, vastaus liittyy vain koiriin. Olin mätsäreissä. Olin näyttelyissä. Tapasin kaveria ja sen koiraa. Olin treeneissä Viivin kanssa. Viivillä oli ripuli ja rämppäsin yön ulkona.
Ja mikä siinä on, että enää ei kiinnosta shopata itselleen vaatteita tai mitään muutakaan, mutta koiraosastolla syttyy eloon ja kukkaron nyörit on köytettävä kiinni?!
Kotiin palatessa oli maailman paras tunne, kun illan hämärässä Viivi tuli ulos terasille, pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja loi katseensa minuun. Se seisoi hetken paikallaan kuin miettien, että oliko tämä totta. Sitten se lähti juoksuun ja tuli luokseni! Hyppi ja pomppi, kirmasi korvat luimussa ympäri ämpäri, pörräsi, vikisi... Ja minusta tuntui, että olin tullut kotiin, että en olisi missään ollutkaan. Minun poissaoloni oli anteeksiannettu vain siksi, että minä palasin ja olin nyt siinä. Ei ollut väliä, että olin lähtenyt, tärkeintä oli että tulin takaisin. Ja voi että kuinka makealta uni maistui oma koira jalkopäässä!
Oliko elämää muka ennen koiraa? Ota tai jätä, me kuulutaan yhteen!
Katja ja Viivi
