White Cat's Paw --> Cat Paw Print
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuulumisia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuulumisia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Karvaton teini

Viivi oli sisaruksistaan ensimmäinen, jolle kasvoi kunnon turkki. Jo ihan pienenä neidin valkoinen leijonanharja herätti paljon kehuja. Mutta minne se harja katosi?

Kuukausien karvanlähdön tuloksena hankin uuden imurin. Joka paikasta kämppää löytyy tuppo jos toinenkin. Ja furminaattorille on ollut käyttöä...

No, tuloksena neiti on melkein naku. Kyljet vilkkuvat, harjaa ei ole, maha on jälleen pinkki ja paljas kuin pennulla. Koko koira näyttää kutistuneen puolella (vaikka todellisuudessa lihotuskuurin ansiosta painoa on kertynyt lisää reilu kilo!).  Useamman kerran viikossa tulee mieleen ajatus: "onko tämä normaalia?" Mutta eipä Viivi ole ainoa narttu, jolla ensimmäinen karvanlähtö on näin raju. Tässä yhdistyy nyt varmasti ensimmäiset juoksut, kuuma kesä ja pentukarvan vaihtuminen aikuiskarvaksi. 

Kuukausi sitten ostin turkille ja ihon hyvinvointiin suunnattua öljyä, jota Viivi mieluusti latkii päivittäin ruoan seassa. Jospa öljy kiihdyttäisi turkin kasvua? 


(c) Mari

(c) Mari

(c) Mari

(c) Mari

Karvaton tai karvallinen, silti maailman kaunein ja rakkain koira!

Katja ja Viivi

torstai 11. syyskuuta 2014

Kuvaukset

Matka Kokkolasta Ouluun oli raskas, mutta vaivan arvoinen. Oulun Animagissa sai hyvää palvelua ja koin oloni luottavaiseksi. Lääkäri tutki ensin Viivin sydämen (terve!), polvet (terveet!) ja sitten silmät (terveet!). Silmistä löytyi kuitenkin monia ylimääräisiä ripsiä sekä ylä- että alaluomista. Olin tietoinen ripsistä, muutamia olen nyppinytkin pois pinseteillä. Lääkäri kuitenkin sanoi, että jäljellä olevat ovat niin hentoja ja pieniä, ettei niiden pitäisi vaikuttaa elämään millään tavalla. Toivotaan, että asia todella on näin.

Silmien tutkimisen jälkeen Viiville pistettiin takapuoleen rauhoittavaa -eikä aikaakaan kun karvavauvani kuorsasi sylissäni. Lääkäri nosti hänet omille käsivarsilleen ja jutteli mukavia, mutta Vippe katseli vain minua silmät hieman raollaan...  Pahaa teki katsella, kun koira kannettiin toiseen huoneeseen. Itse menin odotushuoneeseen istumaan ja panikoimaan.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri haki minut. Viivi oli kuulemma heräämössä ja pääsisin hänen luokseen ihan kohta, mutta ensin menisimme katsomaan kuvat. Lääkäri näytti jokaisen kuvan näytöltä yksitellen, samalla selittäen. Kaikki kunnossa! Lonkat arvioitiin B/B, mutta ne olivat kuulemma oikein terveet ja niiden puolesta saisimme harrastaa ja tehdä mitä ikinä haluaisimme. "Näillä lonkkien puolesta koira elää pitkän ja terveen elämän." Lonkkamalja olisi kuitenkin saanut olla hieman syvempi.

Viivi ei meinannut millään malttaa herätä tähän päivään. Kun jalat kantoivat, kävelimme heräämöstä odotushuoneeseen (hieman horjuen). Neiti laittoi oven vieressä pepun maahan, istui kaikkia ihmisiä ja eläimiä katsellen ja päätti alkaa ulvoa. Koko odotushuone naureskeli meille, ja vastaanottotiskin hoitaja sanoi, että se taitaa olla perjantai-krapula nyt... Jos joku on perjantaina kahdelta iltapäivällä krapulassa, on minun mielestäni kyllä syytä huolestua ;) Viivi oli jo loppuillasta virkeä, kunhan nukkui muutamien tuntien automatkan.

Jostain syystä meiltä veloitettiin enemmän kuin mitä sähköpostiin aiemmin kalahtanut hinta-arvio oli luvannut. Asia suoraan sanoen _ärsyttää_, sillä en ollut huomioinut budjetissani edes sitä, että kennelliiton viralliset lausunnotkin maksavat vielä 92 euroa. IHAN TAJUTONTA!

...Virallisia tuloksia odotellessa.

 


'


    


Nämä ovat nyt siis ne ihan aidot ja oikeat kuvat. Jos joku näistä ymmärtää ja osaa tulkita, antakaa kuulua! Mieluusti kuulisin jotain arviota/mielipidettä.



Katja ja Viivi                                                                                                                                     

torstai 4. syyskuuta 2014

Jännitys tiivistyy

Huomenna koittaa päivä, jota olen miettinyt ja murehtinut etukäteen aina pennun ostosta saakka. Viivi alkaa lähennellä 1,5 vuoden ikää, ja nyt on tullut aika kuvauttaa ja tutkia neiti virallisesti. Huomenna siis suuntana Oulun Animagi... Siellä Viiviltä tutkitaan silmät ja sydän, sekä kuvataan selkä, polvet, kyynärät ja lonkat.

Eniten minua pelottaa rauhoittaminen. Mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä Viivi enää herääkään? Toisaalta, todennäköisyys rauhoittamisen epäonnistumiseen (ja vakaviin seurauksiin) on todella minimaalinen. Kannattaako tällä pelolla siis vaivata päätään tässä vaiheessa? Ei. Aiheutan itselleni vain vatsahaavan...

Ja sitten, ne tulokset... Tiedossa on, että Viivillä on ylimääräisiä ripsiä: olenhan nyppinyt niitä pois useammankin. Sydämen uskon olevan kunnossa. Mutta entä lonkat, polvet, kyynärät, selkä? Tiedän liian monta tarinaa, joissa täysin oireettomalta koiralta onkin löydetty D- tai E-lonkat. Mitä jos...? Annoinko Viivin liian aikaisin alkaa kävellä portaita? Annoinko sen hyppiä liian pienestä sänkyyn/sohvalle ja alas? (Vai onko näillä asioilla edes oikeasti merkitystä?)

Googlesta pöllitty
Syy pelkoihini ei ole täysin aiheeton, sillä neiti on arastellut takapäätään jonkin aikaa. Kaksi kertaa takajalat ovat menneet kramppiin, joka on lauennut hieronnalla. Hieroja totesi takapään olleen aika jumissa. Ensi viikolla olemmekin menossa fysioterapeutille tutkimaan, onko jotain oikeasti vialla. Mutta mitä jos vika onkin selässä tai lonkissa? Jos ne ovatkin ihan sekundaa? Jos Vippe kärsiikin kokoajan järkyttävistä kivuista, joista se ei pysty minulle kertomaan?

Huoliani hälventää se fakta, että Viivi on ollut aivan ihana oma itsensä viimeaikoina  -ja jopa tavallista leikkisämpi. Koira, joka ei voisi vähempää kiinnostua leluista, on muutaman kerran kantanut tennispallon minulle ja suorastaan vaatinut leikkiä! Varsin vallaton vekara. Ja etevä toko-koira!

Mutta huomenna ollaan jälleen viisaampia... Kun saamme tulokset kouraan, ainakin tietää mihin suuntaan edetä. Tällä hetkellä olo on epävarma ja huolestunut. Onko kaikki hyvin ja pitäisikö olla huolissaan? Vaikka uutiset olisivatkin huonoja, ei ainakaan tarvitse enää elää epävarmuudessa, vaan voimme suunnata katseet kohti tulevaisuutta.

Katja ja Viivi

perjantai 1. elokuuta 2014

Mammaloma

Vietin viime viikon lomailun merkeissä Ruotsissa, mutta tällä kertaa ilman Viiviä. Viivi oli hoidossa "isovanhemmillaan", eli minun vanhemmillani. Pystyin jättämään rakkaan karvaturrini hyvillä mielin, sillä hän rakastaa yli kaiken isääni ja äitiäni. Tiesin, että Viivin tarpeet tulevat tyydytetyksi, rapsutuksia saa jatkuvasti ja ruokaa niin että nälkää ei varmasti tarvitse nähdä. Viikko ilman tuttuja rutiineja ja treenejä (tai äidin kailotusta) tekee jokaiselle karvattomalle ja karvalliselle hyvää.

Enemmänkin olin huolissani itsestäni. Laskin etukäteen montako päivää ja yötä olisin pois ja punnitsin tarkkaan, tulisinko selviämään ajasta. Aloin hokea jo viikkoja ennen lähtöä Viiiville, että "olet varmasti hyvässä hoidossa, olen poissa vain viisi ja puoli päivää ja viisi yötä." Vakuuttelin näin itselleni, että pärjäisin kyllä, aika olisi kuitenkin melko lyhyt. "Äiti on vain hetken poissa."

Kai minulla oli jollain tavalla huono omatunto lähteä. Ottaessani koiran, olen sitoutunut hoitamaan sitä myötä- ja vastoinkäymisissä. Onko oikein jättää se hoitoon ja lähteä itse pitämään hauskaa? Olisiko minun pitänyt jättää menemättä tai järjestää asiat niin, että olisin voinut ottaa koirani mukaan?  Olisinko tehnyt enemmän väärin pakottaessani koirani mukaan kanssani uuteen ympäristöön vai jättämällä sen tuttuun ympäristöön, mutta ilman minua?

No, joka tapauksessa reissu meni hyvin. Pystyin irrottautumaan yllättävän hyvin Viiviin liittyvistä ajatuksista. Toki ajattelin neitiä, mutta en ollut missään vaiheessa kuolemassa ikävään tai lähtemässä kotiin. Tiesin, että kaikki on hyvin. Pahimman ikävän yllättäessä katselin kännykästä videoita ja kuvia. Ja kyllä, tämä varmasti kuulostaa naurettavalta ja säälittävältä... ;)

Eräs piirre, jonka huomaan itsessäni nyt koiranomistajana, on se, että puhuisin jatkuvasti omasta karvaturristani. Välillä jouduin puremaan kieltäni (en kirjaimellisesti), etten taas alkaisi kertoa jotain koirajuttua. Tavalliset ihmiset puhuvat säästä, vaatteista, ruoasta, kuulumisista, kaikesta muusta. Heitä ei välttämättä kiinnosta, minkä väristä kakkaa Viiviltä tulee tai mitä ruokaa syötän. Itse en edes muista, että muitakin puheenaiheita on. Tuntuu merkityksettömältä jutella serkun naapurin kaimasta, kun voisi pohtia, miksi C-lonkkaisia shelttejä käytetään jalostukseen tai miksi ihmiset salakuljettavat koiria niin paljon maasta toiseen. Jos joku kysyy kuulumisiani, vastaus liittyy vain koiriin. Olin mätsäreissä. Olin näyttelyissä. Tapasin kaveria ja sen koiraa. Olin treeneissä Viivin kanssa. Viivillä oli ripuli ja rämppäsin yön ulkona.

Ja mikä siinä on, että enää ei kiinnosta shopata itselleen vaatteita tai mitään muutakaan, mutta koiraosastolla syttyy eloon ja kukkaron nyörit on köytettävä kiinni?!

Kotiin palatessa oli maailman paras tunne, kun illan hämärässä Viivi tuli ulos terasille, pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja loi katseensa minuun. Se seisoi hetken paikallaan kuin miettien, että oliko tämä totta. Sitten se lähti juoksuun ja tuli luokseni! Hyppi ja pomppi, kirmasi korvat luimussa ympäri ämpäri, pörräsi, vikisi... Ja minusta tuntui, että olin tullut kotiin, että en olisi missään ollutkaan. Minun poissaoloni oli anteeksiannettu vain siksi, että minä palasin ja olin nyt siinä. Ei ollut väliä, että olin lähtenyt, tärkeintä oli että tulin takaisin. Ja voi että kuinka makealta uni maistui oma koira jalkopäässä!

Oliko elämää muka ennen koiraa? Ota tai jätä, me kuulutaan yhteen!

Katja ja Viivi


maanantai 14. heinäkuuta 2014

Näyttelytohinaa

Nyt  on Kokkola KV takana. Osallistuimme Viivin kanssa junnuihin ja kilpakumppaniksi saimme noin kymmenen kaunista junnunarttua. Tuomarina toimi Kurt Nilsson, joka ei ole ehkä niin kokenut shelttituomarina, mutta on huumorintajuinen ja ihan mukavan oloinen mies.

Päivä oli älyttömän kuuma. Joka puolella vilisi karvatonta ja karvallista häntää, oli telttoja, kiireisiä ihmisiä ja vienossa tuulenvireessä lentäviä karvapalloja. Hieman ennen kehää olin sisäisen hermoromahduksen partaalla, mutta onneksi tukijoukot helppivät ja kannustivat. Kehään mennessä sain itseni koottua ja esiinnyimme rennosti ja hyvin! Viiviä kiinnosti nurmikon hajut, mutta onneksi kehäkierrokset sujuivat ilman kummempia haisteluita. Pöydällä tuomari hyökkäsi tunnustelemaan kovakouraisesti Viiviä (täysin yllättäen) sivusta, joten Viivi painautui tiukasti minua vasten ja oli hieman haluton kopelointiin.

Arvosanaksi pamahti H, eli hyvä. Olen hieman ehkä pettynyt arvosanaan, mutta onneksi arvostelu oli kuitenkin suurimmilta osin positiivinen (pelkän arvostelun perusteella olisin ehkä odottanut EH:ta). Tärkeintä on, että suorituksesta jäi hyvä mieli. Hyvä me!

Tässä Viivin saama arvostelu:
"Feminiininen. Hyvä pää. Kevyet korvat. Upea kaula. Hieman putoava (??) eturuumis. Hyvät mittasuhteet. Liian ohut. Tarvitsee kroppaan lisää volyymiä. Hyvät kulmaukset. Saisi olla vähän stabiilimmat liikkeet. Hieman ylpeä hännästään."

                                                                          (c) Mari H.


Tähän postaukseen on kai hyvä lisätä vielä Viivin pentunäyttelystä saama arvostelu. Kyseinen näyttely järjestettiin Helsingissä 24.11.2013, ja ikää neidillä oli 6kk. Astelimme kehään täysin tietämättöminä siitä, mitä pitäisi tehdä. Tuomarina toimi Rune Fagerström. Pöytä meni päin mäntyä ja seisotus ei onnistunut, mutta ongelmista huolimatta sijoituimme kolmannelle sijalle! Tuomari piti kovasti näkemästään ja arvostelu oli aivan upeaa luettavaa.

"Hyvin määrätietoinen nuori nainen jolla hyvät rungon mittasuhteet. Kaunis tyypillinen ylälinja. Hyvänmallinen pää. Hyvä kuono -osan vahvuus. Hyvät korvat.
Kauniit silmät ja ilme. Hyvä kaula. Tasapainoiset kulmaukset edessä ja takaa.  Hyvä runko. Hyvä matala kinner. Liikkuu hyvin. Tarvitsee harjoittelua pöydällä."



Ja KP sieltä tuli!


Vaikka neidillä ei tällä hetkellä olekaan pohjavillaa (koska se alkaa kasvaa takaisin?!), eikä lihasmassaa nimeksikään (koska se alkaa kehittyä?!), ilmoitin meidät Shetlanninlammaskoirien erikoisnäyttelyyn 16.8! Odotan reissua jo innolla: paljon paljon shelttejä ja shelttimäistä menoa!

Katja ja Viivi

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Matkustelua koiran kanssa

Viivistä on kehittynyt varsinainen maailmanmatkaaja. Junalla olemme kulkeneet ihan pentuajoista lähtien, kuten autollakin. Onpa pikkuinen päässyt myös pyöräkorin kyytiin useiksi kilometreiksi. Nyt uutena aluevalloituksena kävimme laivalla Ruotsissa.

Junassa rennosti makoillen

Viivin kanssa on älyttömän helppo matkustaa! Hän on rauhallinen ja kiltti, eikä kanssamatkustavat koirat hetkauta neitiä. Ainoan reaktion koko laivamatkan aikana aiheutti Viking Linen maskottikissa, joka ilmestyi hissistä yllättäen eteemme. Maskotti oli heti leikissä mukana, ja luikki pakoon haukkuvaa koiraani. Paikalle sattunut laivan henkilökuntakin heittäytyi tunnelmaan ja juoksi  suojelemaan maskottikissaansa. Kaikki muut olivat leikissä mukana, mutta Viivi raukka ei tainnut ymmärtää, mistä oli kyse ;)

Laivalla koirien täytyy tehdä tarpeensa kannelle. Kannella on joko hiekkalaatikko tai parin neliön kokoinen tekonurmi. Systeemi on täysi susi, enkä usko, että yksikään koira suostuu pyllistämään kyseiselle tekonurmen palalle tai likaiseen hiekkalaatikkoon. Vai olenko täysin väärässä? Ainakin kanssamatkustajat ja henkilökunta kehottivat  pissattamaan koiran 'kylmästi' kannelle, josta pissa huuhtoutuu kyllä mereen.

Mutta voi että ihmiset osaavat  olla ääliöitä... Yksikin aasialainen nainen 'hyökkäsi' Viivin kimppuun silittämään niin, että jopa minä pelästyin. Lasten vastaavat yritykset ymmärrän, mutta että aikuinen nainen? Harva ymmärtää kysyä, onko soveliasta silittää. Jotkut alkavat myös lepperellä tai jutella koiralle kummallisilla äänillä. Kyseisen käytöksen Viivi kokee uhkana, ei todellakaan mukavana.

Etsi juuri kotiin palannut sheltti matkatavaroiden joukosta!
Lomareissu meni kaikenkaikkiaan hyvin. Koulutuksessa meidän täytyy keskittyä nyt haukkumisen kitkemiseen. Ajattelin myös jatkaa silittämisestä palkitsemista, sillä Vippe on hyvin valikoiva silittäjien suhteen: vain tietyt ihmiset saavat silittää ja vain erityistapauksilta mennään silityksiä jopa itse kerjäämään. Jostain syystä sukulaistenkaan ymmärrykseen ei meinaa mennä, että Viivi haluaa ottaa oman tilansa ja aikansa tulla tutustumaan. Koiran kun kai pitäisi olla sellainen, että se heti ensi tapaamisella tulee nuolemaan naaman? Myös lasten kanssa olemista meidän on syytä harjoitella. Lasten nopeat liikkeet ja korkeat äänet saavat Viivin varuilleen.

Ajattelin kirjoitella myöhemmin lisää siitä, mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon koiran kanssa matkustaessa. Nyt täytyy lähteä juhannuksen viettoon.

                                                           HYVÄÄ JUHANNUSTA!



Toivoo: Katja ja Viivi


maanantai 19. toukokuuta 2014

Intohimo

Valokuvaaminen.

Se onnistumisen tunne kun on tyytyväinen tulokseen, parasta ikinä.
On ihanaa kun tulee kotiin kuvaamasta ja ei vain malta olla käymättä kuvia läpi välittömästi.
Tänään taisi olla täydellinen päivä. Sää oli täydellinen, helteestä ukkosmyrskyyn. Rannalla kuvaamista, shortsikeli, ihanin koira, ihanimman ihmisen synttärit ja sen viettäminen, ja sitten vielä nämä kuvat <3
Eikä pidä unohtaa uusinta GameOfThronesia. Kertakaikkisen onnellinen olo.

Ulkopuoliselle nää on monesti varmaan ihan laimeita ja yleensä katson omia kuviani hyvin kriittisesti, huomaan jokaisen epäkohdan, epäterävyys harmittaa, ylivaloitus ärsyttää.. Tänään ei. Mä olin niin tyytyväinen tuloksiin ettei edes kameran hajoaminen päihittänyt sitä.

Paimennus seikkailu häämöttää viikonlopussa ja mun pitää löytää jostain itselleni runko sen ikuistamiseen.. höh

Kylläpä sopii mun merle tuonne veteen pomppimaan kuin delfiini. Se oli niin onnellisen näköinen tänään, että väistämättäkin tartutti sen minuun. Koirien varmasti kaikkein paras puoli ikinä, miten voikaan yksi nelijalka ilahduttaa. 





















































































Onnellisuutta toivottaen  kirppu ja tarppu